Mitäpä tällä kertaa kertoisin?
No, jos vaikka sen, että minun pieni eläimeni on alkanut kerätä tuloksia myös WT-kisoista! Aloitimme ykköstuloksella Miehikkälän WT:ssä ja sijoituimme neljänneksi. Viikkoa myöhemmin kävimme starttaamassa Oripäässä saaden jälleen ykkösen ja sijoittuen tällä kertaa toiseksi.
Viimeisin koepäivä tuntuu vielä kalsana selkäpiissä, enkä ohjaajana ollut iskussa ollenkaan. Katsoin ensimmäisellä rastilla koirani hulmuamista pellolla. Sillä ei ollut aikomustakaan ymmärtää, minne perusykkösmarkkeeraus oli pudonnut ja minä mietin: ”Jaa, siinähän juokset, en taida jaksaa tehdä mitään..” kunnes hieman kohensin ryhtiäni ja yritin vinkata eläimelle, missä loppupeleissä kuitenkin ylös saatu dami sijaitsi.
Ohjaajan flegmaattisuudesta huolimatta Kerttu teki parhaansa – kuten aina – ja hittolainen, voitti koko kokeen! Haha ja ups.
Kolmella ykköstuloksella taidan viimein uskoa koirani olevan ihan oikeasti (vähintään) ALO-luokan tasoa. Käyn ottamassa karmalta ja universumilta turpaani vielä muutaman viikon kuluttua Hauholla ja sen jälkeen vetäydyn naftaliiniin sekä talviunille Kerttu kainalossani.
Toisaalla perheessä on alkanut Kaapo taippareihin 2013 –projekti. Olemme aloittaneet helpoilla suorilla linjoilla ja markkeerauksilla. Jokainen viiden metrin säteelle (joskus jopa käteen!) palautettu dami on suuri työvoitto nakkipaketille työskentelevälle eläimelleni. Nähdään Pomarkussa, kaverit!
Vapaa-ajalla olemme uusissa maisemissa onnistuneet myös totaalieksymään. Toki eksymistapauksia varten myös lenkillä taskussa kulkeva kännykkä karttatoimintoineen pelasti tälläkin kertaa.. Jos pelastumiseksi lasketaan se, että kun viimein löydät tuntien suolla rämpimisen jälkeen metsäautotien päähän, ymmärrät että autolle on ainakin 25 kilometriä ja kotiin vain kymmenen.
No, jos vaikka sen, että minun pieni eläimeni on alkanut kerätä tuloksia myös WT-kisoista! Aloitimme ykköstuloksella Miehikkälän WT:ssä ja sijoituimme neljänneksi. Viikkoa myöhemmin kävimme starttaamassa Oripäässä saaden jälleen ykkösen ja sijoittuen tällä kertaa toiseksi.
Viimeisin koepäivä tuntuu vielä kalsana selkäpiissä, enkä ohjaajana ollut iskussa ollenkaan. Katsoin ensimmäisellä rastilla koirani hulmuamista pellolla. Sillä ei ollut aikomustakaan ymmärtää, minne perusykkösmarkkeeraus oli pudonnut ja minä mietin: ”Jaa, siinähän juokset, en taida jaksaa tehdä mitään..” kunnes hieman kohensin ryhtiäni ja yritin vinkata eläimelle, missä loppupeleissä kuitenkin ylös saatu dami sijaitsi.
Ohjaajan flegmaattisuudesta huolimatta Kerttu teki parhaansa – kuten aina – ja hittolainen, voitti koko kokeen! Haha ja ups.
Kolmella ykköstuloksella taidan viimein uskoa koirani olevan ihan oikeasti (vähintään) ALO-luokan tasoa. Käyn ottamassa karmalta ja universumilta turpaani vielä muutaman viikon kuluttua Hauholla ja sen jälkeen vetäydyn naftaliiniin sekä talviunille Kerttu kainalossani.
Toisaalla perheessä on alkanut Kaapo taippareihin 2013 –projekti. Olemme aloittaneet helpoilla suorilla linjoilla ja markkeerauksilla. Jokainen viiden metrin säteelle (joskus jopa käteen!) palautettu dami on suuri työvoitto nakkipaketille työskentelevälle eläimelleni. Nähdään Pomarkussa, kaverit!
Vapaa-ajalla olemme uusissa maisemissa onnistuneet myös totaalieksymään. Toki eksymistapauksia varten myös lenkillä taskussa kulkeva kännykkä karttatoimintoineen pelasti tälläkin kertaa.. Jos pelastumiseksi lasketaan se, että kun viimein löydät tuntien suolla rämpimisen jälkeen metsäautotien päähän, ymmärrät että autolle on ainakin 25 kilometriä ja kotiin vain kymmenen.
Maisemat olivat kuitenkin kohdallaan, vai mitä?
Kommentit