Moikku taas, pitkästä aikaa. En ole kehdannut kirjoittaa yli kuukauteen, koska Kaaposta on tullut niin kiltti! Enkä tänäänkään kirjoita sen takia, että Kaapo olisi ollut tuhma, mutta ehkä on pakko ilmoittaa, että hengissä ollaan. Tällä hetkellä iso vaalea leikkii vähän pienemmän vaalean kanssa (älkää kertoko Ullalle) tuossa sängyllä, sillä olemme saaneet kuninkaallisia vieraita perheeseemme. Prinssi Carl-Philip - Sidewild-kennelin tulevaisuuden toivo (?) - saapui kyläilemään muutamaksi päiväksi. Carl-Philip on Kaapon paras ystävä, mikä sinänsä saattaa yllättää, sillä olette varmasti ymmärtäneet rivien välistä, ettei Kaapo pidä toisista pojista. Ystävyys Carl-Philipin kanssa on kuitenkin järjestetty rakkaus, sillä kyläillessämme Ullan luona, Kaapolle ei yksinkertaisesti jätetä sellaista vaihtoehtoa, että se ei pitäisi Carl-Philipistä.

Carl-Philipin kanssa osallistuimme viikko sitten match showhun, sillä nähtyäni palkinnot etukäteen, oli jostain hankittava koira, joilla ne voittaisin. Olimme hienosti pentukehän sinisten neljäs ja toivotut palkinnot saatiin kotiin. Aikamoisen ylpeä olin, vaikka koira ei omani olekaan. Lähinnä taisin olla ylpeä itsestäni, etten kompastunut kehässä kehäsihteerin syliin. Carl-Philip taisi hieman ylenkatsoa näyttelyjärjestelyjä, sillä se keskittyi kehässä lähinnä pissailemaan jaloilleni ja pitkin poikin kehää. Uups.

Kaapolle kuuluu siis hyvää - suuret murrosiän kuohut ovat laantuneet pieneksi aallokoksi silloin tällöin. Lähinnä koiran tekee mieli olla murrosikäinen juuri silloin, kun mielessäni ajattelen, miten hieno poika siitä on tullut. Tämän ajatusten lukemisen taidon toivon koirani siirtävän myös toko-harrastukseemme, jotta tuomari ei huomaa, miten montaa käskyä koirallani käytän.

Odottelemme tammikuista erikoisnäyttelyä, josta toivottavasti saamme tulevaisuudessa tarvittavia näyttelytuloksia juuri sen verran, että seuraavana päivänä Kaapo on valmis eläinlääkärin operoitavaksi. Tästä lisää sitten, kun tilanne on ajankohtainen.

Treenaamisessa olemme ottaneet pari pientä askelta taaksepäin, mikä johtunee siitä, että itse osaan nähdä enemmän hiomisen kohteita kuin mitä kuvittelinkaan olevan olemassa. Kaapo kuitenkin pitää tokoilusta niin paljon, ettei pieni hidastaminen haittaa kumpaakaan meistä. Toivottavasti talven aikana pääsemme harjoittelemaan myös ensi kevään (kesän.. syksyn.. talven..) taippareita varten?

Mutta nyt pienet pojat menevät yöunille, joten palaamme asiaan jälleen, kun uutta kerrottavaa ilmenee.