Tässä perheessä on jälleen innostuttu lenkkeilystä niin kovin, että olen saanut jalkaani rakon. Ha. Olemme viime päivinä kolunneet Keravan katuja niin innokkaasti, että kylä alkaa tuntua kovin pieneltä ja uudet reitit muuttuvat moneen kertaan tallatuiksi poluiksi. Vaikka pitkiä metsälenkkejä ei ehkä mikään voitakaan, välillä on kiva leuhkia seudun muille koiran omistajille ihan vaan näyttämällä, kuinka kauniisti pieni labradorini remmin päässä kulkeekaan. Välillä tekisi mieleni myös jakaa muka-kaikesta-kaiken-tietävänä muutama vinkki niille muille omistajille, joiden yli-innokkaat tollerit ja sekopäiset puudelit eivät kauniista remmikävelystä ole kuulleetkaan. Toisaalta, mistä sen tietää, jos joku on vallan opettanut koiransa maastoutumaan aina, kun toinen koira tulee vastaan - itse en sietäisi moista tapaa hetkeäkään. Ja joku kai voi tykätä siitäkin, että fleksi pitkällä juostaan koiran perässä ensin keskellä autotietä, sitten orapihlaja-aidan läpi toisten tontille ja sieltä suoraan pyörätielle pappa + jopo -yhdistelmän alle - ihan vain siksi, että koira haluaa eikä kukaan ole kertonut sille, kenen tahtiin lenkillä kuljetaan.

Vaan helppohan se täältä on huudella, joku kyynikko miettinee. Totta kai on helppo! Mutta on kai minulla myös siihen oikeus, sillä töitä tämän eteen on tehty. Sadat kiukkuitkut on vuodatettu ja useampi kartonki hermoröökiä poltettu, jotta ollaan päästy siihen, missä nyt ollaan. Vaan hukkaan eivät ole mustan epätoivon hetket menneet - tänä päivänä meidän tiimi toimii jo lähes moitteetta.

Pikku-Kössi oli jälleen eläinlääkärissä päivänä eräänä. Remmilenkillä on kai koirallakin aikaa ajatella maailman menoa ja viriili urokseni on ilmeisesti keskittäny jälleen ajatuksensa hieman liikaa ihaniin keravalaisiin tyttökoiriin. Hormonipiikin sai parka niskaansa ja jälleen antibioottikuurilla hoidettiin eturauhastulehdus pois. Päivänä eräänä sain vinkin, että jos mies ajattelee liikaa naisia, on kai se päästettävä tekemään sitä, mihin luonto sitä kutsuu. Ilmoitin, että meidän perhessä otetaan asiaan hieman brutaalimpi lähestymistapa ja eliminoidaan moisten ajatusten lähteet kokonaan. Hoho. Kysyin eläinlääkäriltä, onko mahdollista kuitenkin vielä odottaa tammikuuhun asti Kaapon kastroimista, enkä saanut kovin vakuuttavan kuuloista myöntävää vastausta. Joka tapauksessa leikkausaikaa ei vielä ole varattu, vaikka kohta on turha enää iloita siitä, että vakuutus tulee korvaamaan osan kastrointikuluista - hormonipiikit kuukauden välein haettuina eivät nekään ilmaisia ole.

Lopuksi voin mouhota vielä pari riviä eläinvakuutuksesta. Tai ehkä en niinkään mouhoa, vaan kerron olevani Tapiolan kävelevä ja puhuva mainos ja mielestäni ansaitsisin  vähintään vuoden ilmaiset vakuutukset ihan vain siksi, että paukutan kaikille koiran omistajille vakuutuksen tärkeyttä. Vaihdoin työpaikkani toiseen toimipisteeseen kuukausi sitten ja uusien työystävieni joukossa on ilahduttavan monta koiran omistajaa. Valitettavasti joukossa on lähestulkoon myös yhtä monta vakuutuksetonta koiran omistajaa. No, minulle on turha tulla itkemään eläinlääkärikulujen suuruudesta siinä vaiheessa, kun Fifi on nielaissut isoisän kalsarit tai Tessu on saanut Topilta selkäänsä. Saatan kylmästi todeta, että "Ups, kai sulla oli vakuutu... ei ku ai niin! Sullahan ei nimenomaan sitä vakuutusta ollut" ja poistua paikalta. Ja joo, maksaahan ne vakuutuksetkin ja monesti niitä maksaa ihan turhaan, mutta ehkä sitten mieluummin niin. Ainakin tietää, ettei penneistä jää kiinni siinä vaiheessa, kun isoisä taas kaipaa kalsareitaan.