Elämme jännittäviä aikoja, ystävät! Kaapon näyttelydebyytti on edessä sunnuntaina labradorien Puppy & Veteran Showssa Kirkkonummella. Huiiiiiii... Vaikka eipä se taida juurikaan Kaapon hermoja stressata, kun en ole tainnut sille edes muistaa kertoa mitä tuleman pitää.

Paikoilleen jämähtäneet maitokulmurit ovat tipahtaneet viimeinkin, vaikka kauan se kestikin. En ole vain vielä uskaltanut kovinkaan tarkasti syynätä, saattoiko niiden hidas poistuminen aiheuttaa jonkinlaista rautahampaiden vinoutumista pikkukoiran suussa. Minkäänlaista elämäntuskaa ei ainakaan ole havaittavissa, joten siltä osin kaikki lienee ok.

Ja Kaapohan ei ole mikään pikkukoira enää! Elopainoa on kolmekymmentä kiloa ja jalkaakin on alettu pissatessa nostamaan kovinkin äijän oloisesti! En todella odottanut moista vielä näin vajaan seitsemän kuukauden ikäisenä, mutta Kaapo onnistui yllättämään tässä(kin) asiassa omistajansa.

Treenausta on jatkettu vaihtelevalla aktiivisuudella ja voin paljastaa muutamia ongelmia, joita olemme kohdannet, vaikka illuusio täydellisestä koirakosta saattaakin lukijoiden mielestä karista. ;)

Tässä päivänä eräänä, kun olin jo onnellinen siitä, että paikalla makuu sujuu jo varsin mallikkaasti, mieleeni kirkastui, että palatessani Kaapon luokse, se ei jäänytkään odottamaan istu-käskyä vaan nousi samantien istumaan päästessäni sen viereen. Oma mokani, tottakai, kun en ollu tarpeeksi tarkasti miettinyt asiaa. Onneksi huomasin asian ajoissa ja vaihdoinkin paikalla makuun pituuden treenaamisen siihen, että palatessani koiran luokse, se makaisi paikallaan käskyyn asti. Äkkiäpä alkoi oppi mennä labradorin kalloon ja nyt se jo varsin mallikkaasti malttaa odottaa maakuullaan kunnes käsky tulee. Olin onnellinen...

...kunnes törmäsin toiseen ongelmaan! Aiemmin Kaapo tosiaan malttoi odottaa paikoillaan maaten kun kipitin kauemmaksi ja tuijotin sitä tiukasti minuutin pari ennen kuin palasin sen luokse. Kun olin saanut Kaapon oppimaan edellämainitun "odota istu-käskyä" -kuvion, emme voineetkaan enää puhua samoista ajoista kuin aiemmin. Kummallista. Kaapo jopa saattoi karata paikoiltaan jo ihan muutaman kymmenen sekunnin jälkeen, mitä se ei ole ikinä tehnyt.

Mutta arvatkaapa mistä tämä kaikki johtuu? Omistajan ahneudesta, tottakai. Olemme nyt palanneetkin pari kilometriä taaksepäin treenaamisen kivikkoisella polulla, emmekä enää edes haaveile pitkistä ajoista paikoillaan, jonka jälkeen vielä pitäisi malttaa odottaa, että saa istua ja palkan. Puhumme siis nykyään vain sekunneista ja muutamista metreistä. Ehkä jonain päivänä sitten...

Alkuinnostus koirapuistoilustakin alkaa laantua. Vaikka meillä on hyvä puistoporukka, joiden koirat tulevat keskenään loistavasti toimeen, aina toisinaan puistossa on myös meille vieraita koiria. Meikäläisten puistoporukassa on kuitenkin muutama melko ärhäkkä tapaus (ei Kaapo, haluan alleviivata), jotka eivät välttämättä tulekaan niin hyvin toimeen vieraiden koirien kanssa. Aiemmin pikku-Kaapo kiersi syntyneet konfliktit kaukaa, mutta iän tuomalla rohkeudella se olisi nykyään mukana kaikissa mahdollisissa rähinöissä, vaikkei ymmärtäisikään, miksi muita kiristää. Vaikka tiedän, että elämän tulisikin vähän opettaa Kaapolle sen omaa paikkaa laumassa jne. en halua mahdollisten eläinlääkärikäyntien kustannuksella opettaa sille yhtään mitään. Niinpä luulenkin, jotta meidän puistoilut on hetkeksi puistoiltu tai ainakaan samalla aktiivisuudella emme sinne enää mene. Taitaa vaan tehdä sekä omistajalle että koiralle hyvää lisätä lenkkeilyä. :D