Heippa moikka ystävät! Blogin haudan hiljaisuus katkeaa taas hetkeksi, ennen kuin kaikki vapaa-aika kuluu taas treenaukseen ja kilpailemiseen.

Kertun ensimmäinen koekausi on hiljalleen alkamassa ja kaksi starttiakin on jo takanapäin. Sidewild-huipputiimi (Kerttu, Sidewild Northern Frost ja Sidewild Odd Indeed) kävi kääntymässä Mäntän talvinomessa ja keräämässä huippupisteet! Sijoituimme toiseksi samalla pistemäärällä kuin ensimmäiseksi tulleet flätit. Kilpailun ratkaisi flätti-joukkueessa olleet parhaat henkilökohtaiset pisteet. Mutta me oltiin niin hyviä, että melkein jo erehdyttiin lupaamaan hampurilaiset koirille.

Toinen startti Kertun kanssa oli Pirkan Dameissa viime viikonloppuna. Olimme Labradorikerhon joukkuessa ja sijoituimme joukkueena neljänneksi. Kertun pisteet olivat 135 osallistuneen koiran joukosta 10. parhaat! Ei pidä unohtaa, että 69,5 pistettä olisi voinut olla paljon enemmän, jos OHJAAJAKIN OLISI OSANNUT YHTÄ HYVIN KUIN KOIRANSA! Vai mitä sanotte siitä taidokkaasta tunaroinnista, kun lähetin koirani hakemaan kakkosmarkkeerauksen toista damia samasta suunnasta kuin mistä Kerttu oli juuri damin tuonut! Kiltti ja tottelevainen Pikku-K kävi ohjaajaansa luottaen katsomassa, että oliko sinne sittenkin mennyt toinenkin dami, vaikka varmasti ihmetteli, miksen lähettänyt sitä sinne, missä se dami oikeasti oli.

Toinen tunarointi sattui ohjauksessa, jossa suorastaan sylkäisin pillin suustani kun huomasin Kertulla olevan damin suussa. Kakara käytti tilaisuuden hyväkseen ja jäi metsästämään mahdollisia muita dameja, jonka huomatessani työnsin pillin (hyvä etten väärin päin) äkkiä takaisin suuhuni ja vihelsin koiran luokseni.

Hakuruudun Kerttu tyylilleen ja taidolleen uskollisena tyhjensi kolmessa minuutissa lähes kokonaan (dameja 5 / 6) ja kasvattajan sanoin: ”Heti kun Kerttu pääsi tekemään jotain ilman sekoilevaa ohjaajaa, se oli huippu!”. Öhhö.

Korjaamme virheitämme ja keksimme uusia seuraavan kerran 14.4. ikiensimmäisessä WT-startissamme Inkoossa.

Iso-K viettää rauhallista kotielämää edelleen hyvin voivien tassujensa kanssa. Raakaruokintatietoutemme syvenee koko ajan ja lienee enää ajan kysymys, että Kerttukin pääsee taivaallisten makujen pariin. Mäntän talvinomesta voittamamme Hau Hau Champion ei totisesti Kertun makunystyröitä hivele.

Jos lumet jonain päivänä sulavat, olen luvannut Kaapolle, että lähdemme harrastamaan mejää. Naudan veri odottaa pakastimessa ja tutkimattomat korvet odottavat valloittajaansa. :D Pro-mejäily jätetään muille, vapaasti sovellettavat ohjeet sopivat meille paremmin. Ehkä jonain päivänä nämä koti-mejäilyt vievät meidät myös ihan oikeaan starttiin, mutta se on vielä kaukainen, utuinen ajatus. Taisin joskus luvata, että Kaapo menee ensi syksynä taippareihin, joten treenataan niitäkin tässä samalla.

Ei kai meillä tänään sitten muuta ollutkaan? Moikka.

Ja katso, vuosikin on vaihtunut.

Traumaattinen matkustaminen Kertun isien maahan Saksaan on saanut minut vaikenemaan viime vuoden viimeisinä kuukausina. Eikä traumaattinen-sanan käyttö tässä yhteydessä ole edes yhtään liioiteltua, uskokaa pois. Se eräs syksyinen perjantai, jolloin odotin koneeseen pääsyä Helsinki-Vantaalla on varsin hyvin mielessä myös kuukausia myöhemmin.

Päästäksemme Saksaan, olimme Ullan ja koirien kanssa joutuneet jakautumaan kahteen joukkueeseen, sillä lentoyhtiö ei kyennyt tarjoamaan meille menolentoa, jolle olisi mahtunut molemmat koirat kyytiin. Suunnitelma suuri oli, että minä lennän Lotan (se astutettava kaveri) kanssa aamupäivällä ja Ulla tulee Kertun (se turistikaveri) kanssa illalla. Kaikki kuulosti hyvältä siihen asti, kun kymmenen minuuttia ennen koneeseen nousemista allekirjoittanut kuulutetaan jollekin tiskille jonkun portin läheisyydessä. Pahaa-aavistamattomana ilmoittauduin pyydetylle paikalle ja sain kuulla: "Me ollaan kuule tosi pahoillamme, mutta sun koira ei mahdukaan koneeseen. Lentokone on aamulla vaihtunut pienempään malliin ja sinne ei oteta ollenkaan eläimiä...".

Ilmeeni oli varmasti dollareiden arvoinen!

Sekavien minuuttien jälkeen ymmärsin virkailijan ohjeista sen verran, että saan Lotan ja matkalaukkuni takaisin ja minulle yritetään buukata uusi lento. Ahaa, no mikäs siinä, eihän mulla totisesti mikään kiire sinne Saksaan ollutkaan! Menin siis buukkautumaan uudestaan ja kaikki virkailijat tekivät varmasti kaikkensa saadakseen meille uuden lennon. Sain myös säätämisestä aiheutuneesta ahdistuksesta hyvityksenä 350€ arvosta lentolippulahjakortteja. Lopulta jouduimme Lotan kanssa odottelemaan uutta lähtöyritystä vain noin kaksi ja puoli tuntia.

Mutta luulitteko, että ongelmat loppuivat tähän? Niin minäkin. Kunnes astuttuani viimein koneeseen Helsnki-Vantaan lentokentällä, jäin pohtimaan lyhyttä vaihtoväliä Kööpenhaminan lentokentällä. Saapumiseni ja uuden lähtemiseni välissä olisi vain 35 minuuttia ja snadisti neiti stuertti oli kauhuissaan kun kysyin, jotta ehtiihän matkassa oleva koira myös vaihtamaan konetta näin lyhyessä ajassa. Stuertti yritti koota itsensä ja rauhoitella, että eiköhän se ehdi, mutta pälyilevä katse ja kurkkuun juuttunut pirteys paljastivat tilanteen olevan melko huono.

Tämän uuden ahdistuksen myötä tein sotasuunnitelman köyttää itseni Kööpenhaminan lentokentällä johonkin kiinteään esteeseen siksi aikaa, että varmistuisin Lotan pääsevän koneeseen ja vasta sitten menisin itse. No, suurta draamaa ei jouduttu sittenkään kokemaan - näin Lotan lentoboxin katoavan koneen ruumaan kun itse saavuin lentokenttäbussilla koneen luokse. Huh, matka Kööpenhaminasta Düsseldorfiin sujuikin helpotusta huokaillen.. kunnes Düsseldorfin kentällä törmäsin uuteen ongelmaan! Minulla oli matkatavarana oma laukkuni, Lotta ja Lotan kookas ei-ilman-työkaluja-purettava lentoboxi. Tämähän ei totta vie olisi ollut mikään ongelma, jos olisin saanut matkalaukkukärryt jostain. Mutta ahneet saksalaiset olivat määrittäneet kärryille yhden euron maksun, eikä minulla totisesti ollut yhtään euroa käteistä siinä kohtaa päivää.

Hyvänä uutisena tilanteessa oli, ettei minulla ollutkaan matkatavarana omaa laukkuani, sillä sitä ei löytynyt matkatavarahihnalta saksalaisella lentokentällä! Ahdistusta, säätämistä, juoksentelua, sekoilua ja kadonneen laukun kuvailua seuranneiden kymmenminuuttisten jälkeen olin viimein koirineni ja boxeineni Saksan maaperällä. Myös Ulla ja Kerttu pääsivät perille ilman draamaa ja kotimatka oli totisesti sunnuntaiajelua kaikkeen tähän verrattuna.

Muutamat päivät Saksassa kuluivat koirapuuhissa hyvinkin tiiviisti. Varsin oli kivaa ja varsin oli komea pikku-K:n isukki.

Näin uuden vuoden ensimmäisenä päivänä olisi kai yleistä pohtia tulevaa vuotta ja luetella suuret tavoitteet, joita kohti olisi sitten pakko pyrkiä julkituonnin jälkeen. Ha! Ei irtoa täältä moista! Tai no, voin kertoa, että aion startata Kertun kanssa nomessa ja WT:ssä. Kaapon tokotaidot saatan kaivaa naftaliinista tai ainakin opettaa sille muutaman hupailutempun ihan vaan pienen pojan iloksi. Ai niin! Haluaisin myös kovasti viedä Kaapon syksyllä taippareihin, mutta tämä on toistaiseksi hieman epämääräinen ajatuksen haituva.

Suuria elämänmuutoksia ja muuttoautojen hurinaa saattaa olla edessä syksyllä, mutta toistaiseksi mennään näillä mitä on ja kahlataan keravaisella suolla kohti uusia eksymisiä.

Kertulla on huomenna lyhyen elämänsä jännittävin päivä, eikä se parka tiedä siitä vielä itse mitään: Kerttu pääsee elämänsä ensimmäistä kertaa lentokoneeseen! Kerttu ja sen ystävä Lotta lähtevät miehiin Saksaan. Tai oikeastaan Kerttu on liian nuori moisiin hommiin, toisin kuin Lotta. Kertun matkan päämääränä on tavata ensimmäistä kertaa saksalainen isänsä ja kiittää muutamasta geenistä, jotka se ystävällisesti on jälkeläiseensä siirtänyt.

Kerttu myös mahdollisesti treenaa saksalaisilla pelloilla isänsä - tai vähintään isänsä kasvattajan - kera. Minun on lähdettävä Kertulle tulkiksi, koska pikku-K ei ole ehtinyt vielä opettelemaan saksaa kovinkaan sujuvaksi kieleksi.

Huuuii, toivottavasti Kerttua ei pakata vahingossa Australian koneeseen!