Juttusarjamme "Idiotismia parhaimmillaan" sai uusia ulottuvuuksia sekä eilen että tänään, kun Kaapon kanssa käytiin metsäretkillä. Eilen kuvittelin innoissani, että päivän valoa riittää kuin juhannusaattona konsanaan ja päätin mennä metsään puoli viideltä, kun vielä oli valoisaa. No, välittömästi metsään saavuttuani alkoi pimeys, mutten toki voinut ennalta suunniteltua reittiä muuttaa. Ja voin kertoa, että aiemmin syksyllä lanseeraamani peli "Tää on varmaan se polku..." on mahdollista pelata myös näin talvella. Tunnin hukassa olemisen jälkeen toivoin, että seurassani olisi ollut joku, jolle olisin voinut täräyttää kuolemattoman lauseen: "Haluatko ensin hyvät vai huonot uutiset?" Hyvät olisivat toki olleet ne, että viimein tiesin, missä olin. Huonoina mainittakoon, että vaikka hiki valui selkää pitkin ja verkkarit näyttivät hangessa kahlattuani siltä, että pissa olisi tullut housuun, kotiin olisi vielä ainakin tunnin matka.

Ja koska juuri mitään elämän tapahtumia ei kannata jäädä sen suuremmin märehtimään, jatkoin idioottimaista ulkoilua myös tänään. Kuvitelkaa mielessänne koskematon pelto, jonka suunnattomat lumimassat näyttävät kevyeltä puuterilumelta. Kuvitelkaa lisää, että pellolle päästyänne tajuatte välittömästi kevyen puuterilumen olevan lähinnä äärimmäinen vastakohta sille, mitä se lumi oikeasti oli. Pellolla oli melkein hankikanto. Mutta vain melkein. Juuri, kun ehdin sekunnin sadasosan kuvitella, että "Hei, tämähän kantaa.." jalka humahti hanuria myöten hangen uumeniin. Ja se lumi oli raskasta, suunnattoman raskasta. Mutta jälleen reitti oli ennalta suunniteltu ja olosuhteet huomioimatta jätetty, joten takaisin oli mahdoton kääntyä.

No, Kerttu on sentään metsässä sekoiluni aikana oppinut sisäsiisteyden jalon taidon. Takana on jo kaksi työpäivää ilman pissaa sisällä. Aivan loistavaa. Kolmetoista viikkoa ikää, kertoo Kerttu ja on ylpeä itsestään. Muuten Kerttu ei sitten osaakaan juuri mitään. Mistäköhän johtuu? Hm.