Juttuhan menee täällä niin, että sata kertaa päivässä olen ihan valmis luovuttamaan koiran koulutuksen suhteen. Olen valmis paiskaamaan remmin nurkkaan, nostamaan kädet ilmaan ja huutamaan, että "mene perkele, juokse lujaa, äläkä ihmeessä tottele mitään, mitä sanon. Ei se haittaa, sä voit olla tollanen." Koska monet koirathan on just tollasia ja elävät silti pitkän, onnellisen elämän. Kyllä omistaja sopeutuu.

Ei kai se haittaa, jos koira vähän lenkillä poukkoilee - toivottavasti takana tuleva pyöräilijä tajuaa väistää autotien puolelle. Ei kai se haittaa, jos koira tappelee kaikkien kanssa - onhan meillä vastuuvakuutus ja toivottavasti niillä toisillakin. Ei kai se haittaa, jos koira ei tänne-käskyn kuullessaan tule - kyllähän autot jarruttaa ja junat pysähtyy. Ei kai se haittaa, jos koira kiskoo remmissä kaikin voimin - ei tarvi tehdä hauispunttia erikseen. Ei kai se haittaa, jos koira menee minne tahtoo - kyllähän omistajakin pääsee nokkospuskan läpi ruusupuskaan. Ei kai se haittaa, jos treeneissä ei kiinnosta - lahjattomathan ne reenaa!

Sata kertaa päivässä on ihan yks ja hailee, pyytääkö koira seuraavalla kerralla ulos lähtiessämme lupaa kulkea ovesta tai onko lenkillä yhtään kiinnostunut siitä, mitä remmin toisessa päässä tapahtuu. Hittoon kaikki ketjukaulaimet - vaihdetaan se pinkkiin ja pehmustettuun varmasti-ei-satu-eikä-tunnu-ikävältä -malliin. Fleksi kiinni ja menoksi.

Ja juuri kun olen nostamassa käsiä pystyyn luovuttamisen merkiksi, koira tuleekin puolesta sanasta luotisuoraan perusasentoon, tuijottaa silmiin ja sanoisi jos voisi, että en varmasti liiku, ennen kuin annat luvan.

Ja siitä se taas lähtee. Uuteen nousuun. Valo tunnelin päässä on utuinen ja himmeä, mutta se on siellä.