Ensimmäinen työpäivä Kertun saapumisen jälkeen on nyt takana. Viikonlopun ja muutaman ylimääräisen vapaapäivän jälkeen töissä riitti niin paljon tekemistä, etten ehtinyt paljon miettiä kuinka Kertun päivä sujui. Upouusilla talvirenkailla kotiin liukastellessa ehtikin sitten ihan riittämiin muodostaa kaikenlaisia kauhukuvia Aivovaurion aikaansaannoksista.

Suurimpana onnena kotiin saapuessani huomasin Kertun pysyneen aitauksessaan kiltisti koko päivän. Rappukäytävään asti kuulunut ulvonta ja kirkuminen ei sen sijaan tuonut minkäänlaista onnea. Pissaa ja kakkaa oli totta kai läjäpäin, mutta olipahan pennun riemu rajaton sen ymmärtäessä, etten ollut sitä sittenkään hylännyt.

No, naapurit, itsepähän sanoitte, ettei teitä häiritse. Samassa rapussa on oman asuntoni lisäksi seitsemän muuta taloutta. Lähes kaikille olen onnistunut kertomaan, että pentu on saapunut ja kirkuminen alkanut. Olen yrittänyt lohduttaa, ettei se ikuisesti jatku, mutta mistäpä minä sen tietäisin?

Seinänaapuri, jonka mielenterveys huolestuttaa eniten, nauroi vaan ja sanoi "Ei minua haittaa! Anna huutaa vaan!". Toiseksi lähimmässä asunnossa asuu vuokralainen, jota en ensinnäkään ole ehkä koskaan nähnyt ja  toisekseen hänen mielipiteensä ei juurikaan minua kiinnosta: ainahan vuokrakämpissä melua riittää. Kolmas tässä yläkerrassa asuva onneton poikamies haluaisi ehkä olla kanssani vähemmän poikamies, joten häntäkään tuskin riiviön kiljunta häiritsee. Neljäs naapuri sentään oli rehellinen ja kommentoi: "No, kyllä se varmasti vähän häiritsee, mutta...". Suoraan alakerrassa asuu kahden salukin omistaja, joka ymmärtää Kertun huutamisen, eikä anna sen häiritä. Alakerrassa asuu myös nuoripari pienen lapsensa kanssa ja vauva onkin huutanut koko syksyn siihen malliin, että on jo aikakin muidenkin saada vähän häiriötä aikaan. Viimeinen naapuri omisti aiemmin hurjasti räksyttävän terrierin, jonka haukkumisen rinnalla Kertun kirkuminen on mehiläisen surinaa ja kukkien huojuntaa.

Tavallaan kaikki on siis hyvin, mutta saisi se Kerttu minun puolesta vaietakin.