Perjantai oli suuri päivä pienen pojan elämässä. Vein Kaapon aamulla päivähoitoon eläinlääkäriasema Kauriin ihanan eläinlääkärin luokse ja lupasin sekä koiralle että eläinlääkärille palata hakemaan eläimeni iltapäivällä. No, saapuessani tunteja myöhemmin eläinlääkärin luokse, kuulin vastaanottotiskillä vuoroani odottaessani tutun kuuloista vinkumista jostain takahuoneen puolelta. Respan mimmi puhui puhelimessa vaikka kuinka pitkään ja itse kuuntelin korvat punoittaen Kaapon kiljuntaa.

Viimein sain vietyä kännisen koirani kotiin ja odotin kauhulla tulevaa yötä. Arvasin oikein, että koira vinkui ja sekoili koko yön muovitötterö kaulassaan, mutta koska olin henkisesti varautunut moiseen käytökseen, yö sujui suhteellisen - suorastaan yllättävän - kivuttomasti. Lauantaista eteenpäin meillä ei olekaan ollut minkäänlaisia ongelmia toipumisen suhteen. Koira on oma iloinen itsensä, superkiltti ja ihana vielä kaiken lisäksi, joten alan epäillä, onko mitään operaatiota tehtykään. Taisteluarvet jalkovälissä kertovat kuitenkin omaa tarinaansa.

No, ei mulla sitten muuta. Halusin vaan kertoa, että turha lähetellä niitä "vähäx sulla o ihQ uros, voidaax tehä pennut jee?" -viestejä. Se juna meni jo. Lisäksi halusin leijua, että Kössi on taas mamman oma mussukka ja niin kiltti, että tekisi mieli vaan halailla sitä koko ajan. Toki tiedän, että tämä on taas tyyntä myrskyn edellä, mutta silti - lällällää.