Huhhu, juttusarjaamme "Metsä saapuu kaupunkiin" kirjoitettiin tänään taas uusi luku, kun lähdimme keltaisen paholaisen kanssa tutuksi tulleeseen metsään, jossa on viime päivinä pehmeiden metsäpolkujen ja kipeiden tassujen vuoksi käyty hyvinkin tiiviiseen tahtiin. Paljon olen hehkuttanut, kuinka mukava kyseisessä metsässä on tarpoa, kun juuri koskaan ei ole kukaan tullut vastaan. Usein metsäpeuran valkoinen hanuri vilahtaa pusikossa ja sitäkin useammin tuoreet  peuran jäljet saavat nuoren noutajan pään pyörälle, muutaman kerran myös kettu on osunut reitillemme ja kerran jättiläismäinen pöllö (siipien väli vähintään kymmenen metriä) lehahti suoraan edestämme lentoon. Mutta mitä tapahtui tänään! Käveltiin puron vartta ja Kaapo hengaili ojassa. Koska kyseinen polkupätkä menee melko läheltä asutusta, tuijottelin puskien taakse, ettei kukaan pahaa-aavistamaton marjanpoimija pääse meitä kuusen takaa yllättämään. Yhtäkkiä näin pusikossa jotain, mitä en odottanut siellä näkeväni. En ehtinyt edes ymmärtämään, mitä siellä oli, kun olin jo tarranut koiraa niskavilloista ja saanut sen remmiin. Sen jälkeen rekisteröin heinää laiduntavan hirven ehkä kolmen metrin päässä meistä. Käännyin kannoillani ja taivalsin rivakkaa neliä takaisin tulosuuntaan. Hetken päästä pysähdyin, pidin vähän meteliä ja kävelin kurkkaamaan, joko hirvi olisi ymmärtänyt poistua reitiltämme. Mitä vielä! Kaveri tuijotti pusikosta pahuus silmissään hievahtamatta ja todennäköisesti mietti, miten kovaa kannattaisi juosta päältämme, jotta tulos olisi oikeanlainen.

Voin kertoa, etten jäänyt odottamaan sitä tilannetta. Pakenin tulosuuntaan ja koira ihmettelee varmasti vieläkin, mikä muutti rauhallisen metsälenkin tunnelman hysteeriseksi pakomatkaksi.