Heippa vaan kaverit, Kaapolle on sattunut ja tapahtunut vaikka mitä! Kerrotaanko ensin hyvät vai huonot uutiset? No, vaikka hyvät, sillä huonotkin uutiset kääntyvät loppua kohden hyviksi (juonipaljastus!).

Mentiin eräänä päivänä Kaapon kanssa toko-sulkeisiin ja koska lihapullat on Kaapon mielestä nykyään jotenkin äärimmäisen superihania, koirakin osasi olla äärimmäisen superihana. Viime aikoina olen huomannut pienen labradorin saaneen enemmän rodunomaisia piirteitä ruuan suhteen. Ainahan sille on sapuska maistunut, mutta nykyään saisin ehkä tunnissa opetettua sen lentämään, jos vain lupaisin kupillisen ruokaa palkinnoksi.

Tapamme mukaan treenit aloitettiin paikalla makuulla. Edelleen Kaapo on liinassa puuhun kytkettynä, sillä ohi menevissä polkupyörissä (koirista puhumattakaan) riittää kyllä haastetta sinkoilevalle kakaralle. Jännitysnäytelmä alkoi, kun vasemmalta alkoi kuulua askelten rapinaa hiekkatiellä. Olen oppinut katsomaan täysin toiseen suuntaan kuin mistä äänet kuuluvat, jotta Kaapo saattaisi vahingossa ymmärtää, ettei täällä ole mitään nähtävää. Koska koira makasi melko paikallaan pysyvän näköisenä nurmella, vilkaisin sivusilmällä kuka häiritsee tietämme kohti valioutta. Ja mitä näinkään! Mummo! Ja mummolla koira! Ja Kaapo makasi paikoillaan! Joku tässä yhtälössä ei natsaa ja selitin itselleni, että koska koira oli niin pieni kirppu ja mummokin liikkui noin metrin minuutissa, Kaapoa ei yksinkertaisesti olemattomat koiratappeluhaasteet jaksaneet kiinnostaa. Olin silti iloinen, voin kertoa. Treenien lopuksi Kaapo makasi paikoillaan ilman liinaa pienen hetken minun metsästäessä kenkiäni pitkin treeninurmea. Harjoitus oli olemattomien häiriötekijöiden vuoksi helppo koiralle, mutta vaikea minulle - luotto koiraan ei ole kaikkein korkeimmillaan.

No, tämä tarina sai jatkoa tänään, kun päikkäreiltä väsyneenä raahauduin jälleen treenaamaan. Paikalla makuun aikana kuulin selkäni takaa, että tiellä kävelee joku. Kaapon elekielestä tiesin, että selkäni takana menee myös koira. Onnistuin kuitenkin olemaan katsomatta, sillä Kaapo ei olisi muuta merkkiä tarvinnut singahtaakseen räyhäämään (toki yritys olisi päättynyt kuperkeikkaan liinan loppuessa lyhyeen). Kun häiriötekijät olivat ohittaneet meidät palasin palkkaamaan koiran. Samalla näin maailman isoimman saksanpaimenkoiran, joka meidät oli ohittanut. Lukekaa uudestaan: maailman isoin saksanpaimenkoira! Vaikka Kaapolla oli millistä kiinni rynnistää paikoiltaan, se ei tehnyt sitä! Vaikka haasteena oli maailman isoin saksanpaimenkoira!!! Hiphei! Kirkas valospotti tunnelin päästä osoitti hetken aikaa suoraan silmiini!

Mutta ei jotain hyvää ellei jotain pahaakin: Kaapo joutui ensimmäistä kertaa elämässään (rokotuksia lukuunottamatta) turvautumaan eläinlääkärin asiantuntevaan apuun. Olimme sunnuntai-iltana iltalenkillä ja ihmettelin koirani kuuliaisuutta. Se käveli koko lenkin remmi löysällä, tuijotti aika ajoin meikäläistä ja oli maailman kiltein. Tämähän ei siis voi tarkoittaa mielestäni mitään muuta kuin sitä, että Kaapo on vähintään todella kipeä. Esimerkiksi se, että koulutus ja rankka työ yhteistyön toimimiseksi kantaisi aika ajoin hedelmää ei voi olla mahdollista - kiltti koira on yhtäkuin sairas koira (toivon pääseväni tästä ajatusmallista eroon tulevina vuosina kokemuksen kautta oppineena). Jossain vaiheessa iltalenkkiä kuitenkin katsoi Kaapon tassuja ja olin huomaavinani verta. Yritin etsiä mahdollista vekkiä jaloista, mutta mitään ei löytynyt.

Seuraavana aamuna herättiin väsyneinä kellon soittoon ja Kaapon iloitessa uudesta päivästä huomasin kauhukseni lattialla kirkkaan punaisia veritippoja. Koska juoksuinen narttu taloudessa on  toistaiseksi poissuljettu mahdollisuus, ymmärsin Kaapon vuotavan verta. Nopea silmäys koiraan kertoi veren vuotavan pikkupojan pippelistä! Olin kahta enemmän kauhuissani, sillä verta vuotavat pippelit eivät kuulu elämäni kokemuskirjoon. No, koska koira kuitenkin vaikutti hyvin elävältä, en soittanut yleiseen hätänumeroon vaan laitoin kasvattaja-Ullalle viestin, jotta soittaisi niin pian kuin suinkin heräisi. Aamulenkillä otin auttavan linjan auki myös Jaanalle, joka kertoi kyseessä olevan ehkä pissatulehdus. Huomasin myös Kaapon sisäreidessä pienen veritahran, joten selkeästi pissan mukana tuli verta. Samalla selittyi myös edellisenä iltana takajalasta pongaamani veri. Ullakaan ei soittaessaan antanut Kaapolle kovin dramaattista diagnoosia, joten uskalsin jättää koirani kotiin ja lähteä töihin. Eläinlääkärin varasin samalle iltapäivälle.

Töistä tullessani operaationa oli virtsanäytteen kerääminen, joka kupin kaatumisesta huolimatta saatiin suoritettua. Eläinlääkärissä oli tietysti kovin jännittävää sekä omistajan että koiran mielestä, eikä hanurin ronkkiminen yhä tänäänkään kuulu Kaapon lempiasioihin maailmassa. Eläinlääkärin tuomio oli yksiselitteinen: äiskän pikkupoika oli haaveillut tytöistä hieman liian kiihkeästi! Kaapo sai hormonipiikin ja eläinlääkäri suositteli lämpimästi Kaapon kastraatiota. Huh. Nyt koira syö antibiootteja ja odottaa seuraavaa hormonipiikkiään muutaman viikon kuluttua. Varmistui myös, että syksyn ohjelmistoon tulee kuulumaan kevyttä operointia takajalkojen välissä. Kaikesta huolimatta säikähdys oli suurempi kuin mitä olisi ollut tarvetta, eikä lisää vertakaan ole sen yhden päivän jälkeen näkynyt.

Ensi viikolla reissu-Kaapo siirtyy kohti Savonlinnaa, sillä sorsastuskausi alkaa viikon kuluttua. Yhtäkään sorsaa Kaapo tuskin tulee näkemään mökkeilynsä aikana, mutta meikäläinen on varautunut nousemaan aamulla aikaisin soutuveneen nokkaan sorsia ihmettelemään. Palaamme siis asiaan.