Kaapo on elänyt jo kaksi kokonaista vuorokautta täällä suuressa maailmassa ja sillä menee hetki hetkeltä paremmin. Hiukan huonoja tapoja sille on joku jo ehtinyt opettaa (en minä!). Se on hengannut poikaystävän toimesta sekä sängyllä että sohvalla, vaikka turhaan allekirjoittanut käytöstapamiliisi yritti kieltää. Mutta toisaalta se kaikista huonoin tapa - kerjääminen - ei ole Kaapon mielestä mikään isolle pojalle sovelias aktiviteetti. Kunnon labradorina se toki tunnistaa jääkaapin avaamisäänen, mutta minusta on niin kovin outoa syödä ilman, että joku tuijottaa lattialta kuola suupielestä valuen. Myönnettäköön, että olen tainnut elellä aiemmin sellaisten labradorien kanssa, joille joku on ehkä joskus vahingossa kerjäämisen opettanut.

Kaapo on maailman rennoin automatkustaja! Tänään käytiin ajelemassa ihan vain siksi, että halusin nähdä kuinka vaikeaa on ajaa kahdestaan Kaapon kanssa. Kasvattajan luota Kaapo haettiin niin, että ystäväni ajoi ja minä pidin seuraa panikoivalle koiranpennulle (vai taisikohan se panikoija olla sittenkin minä?). Kaapon paras kaveri lumiharja odotti apukuskin jalkatilassa Kaapoa kun lähdettiin liikkeelle, sitä jyrsiessä menikin sitten jokunen minuutti kunnes uni yllätti. Loppumatkan Kaapo kuorsasikin sitten täyttä häkää ja oli perille tultaessa niin umipiunessa, ettei tajunnut maailman menosta mitään, kun sen autosta pois nostin.

Hieno tyyppi, toi Kaapo! Millään en malttaisi odottaa ensi tiistaina alkavaa taaperokurssia, joka on ensimmäinen askel kohti action-sankarin uraa. Tietääköhän koira-parka, mitä sen kohtaloon on sinetöity omistajansa toimesta? Tuskin.

Edelleenkin sisälle tehdyt pissat ja kakat osuvat pääsääntöisesti paperille, jos Kaapo ehtii paperille ajoissa löytämään. Eilen tosin tehtiin selkeät mielenosoituspissat lattialle, kun äiskä oli vähän tyhmä eikä antanut Kaapon järsiä sohvakalustoa tai käyttäytyä muutenkaan pahatapaisesti.

Sanooko kaikki naispuoliset koiran omistajat itseään koiran äidiksi?