Heimoi taas, ollaan Kaapon kanssa aloitettu pelata yhtä uutta kivaa seurapeliä, josta ajattelin kertoa teillekin.

Peli on hyvin yksinkertainen, eikä vaadi kovinkaan erikoisia varusteita onnistuakseen. Pelin nimi on "Tää on varmaan se polku...". Peliä voit pelata kahdestaan koirasi kanssa tai isommallakin porukalla. Yksin pelatessanne pelin henkinen vaativuustaso kasvaa, mutta siitä lisää myöhemmin. Päästäksesi pelin tiimellykseen tarvitset vain ison metsän ja paljon aikaa. Itse pelaan tätä peliä hyvin usein läheisessä metsässä, joka kätkee sisäänsä suunnattoman suuren suon.

Ota koirasi ja käy kohti pusikkoa, kulje omissa ajatuksissasi ja luota suuntavaistoosi kuin kallioon. Päätä eräänä päivänä esimerkiksi "oikaista" reitiltä A kohti reittiä B ja kuvittele sen onnistuvan kuin itsestään. Kävele polkua eteen päin ja aina risteyksen tullessa, tuijottele puita ja pensaita, jotka eivät todellakaan näytä tutuilta, ja sano itsellesi (joko ääneen tai mielessäsi) "Tää on varmaan se polku, joka vie mut sinne reitille, minne tässä yritänkin oikaista". Jatka valitsemallasi reitillä eteenpäin ja seuraavassa polkujen risteyksessä toista sama: "Tää on varmaan se polku, minne mun pitikin mennä". Kolmannessa risteyksessä voit sanoa: "Tää on varmaan se polku, jota pitkin olen ennenkin kävellyt".

Käveltyäsi noin tunnin verran ilman minkäänlaista aavistusta siitä, missä oikeasti olet, käy pikaisesti läpi sinua odottavat velvollisuudet: alkaako työvuoro kymmenen minuuttia sitten, lupasitko hakea äidin kampaajalta vartin päästä, odottaako eläinlääkäri koiraasi rokotettavaksi näillä minuuteilla. Velvollisuuden vakavuudesta riippuen voit tarkistaa, onko kännykässäsi kenttää ja mahdollisuuksien mukaan ilmoittaa "pienestä viivästymisestä". Muista lisätä puheluusi lause: "Kun mä ajattelin, että tää on varmaan se polku, joka vie mut kotiin".

Koska olemme Kaapon kanssa jo kokeneita pelaajia, pelaamme peliä vaativuustasolla kolme, johon olennaisena osana kuuluu omasta suuntavaiston ylivertaisuudesta sokaistuminen: kun löydät metsästä jo melkein pois, päätät sittenkin vielä seurata kiinnostavalta näyttävää polkua (sillä sehän on varmaan se polku, joka johdattaa sinut oikeasti kotiin), eksyt lisää ja lopulta huomaat kiertäväsi ainoastaan ympyrää.

Pelin vaativuutta voi lisätä myös lähtemällä metsään erittäin huonolla ilmalla tai väärissä varusteissa. Väärien varusteiden kanssa voi polvia myöten upottavalla suolla pelata myös peliä "Tää on varmaan se lätäkkö..". Kun sukat imevät sammalta ja kalsaritkin ovat kastuneet suolla rämpiessäsi, voit tokaista itsellesi: "Tää on varmaan se lätäkkö, jonne viimeksikin upposin".

Kuten edellä mainitsin, isommalla porukalla pelaaminen on henkisesti helpompaa. Kaverin kanssa voi kepeästi naureskella, että "No hehhe, tää on varmaan se polku, jolta viimeksikin poikettiin tuohon umpimetsään.." Kaverin kanssa voit myös vuorotellen todeta, ettei Etelä-Suomessa ole niin isoja metsiä, että niihin oikeasti eksyisi, sillä "Tää on varmaan se polku, joka vie meidät sinne oikealle polulle." Jos peli imaisee niin mukaansa, että aikaa kuluu useita tunteja, on todennäköisempää saada nälän yllättäessä jotain ruokaa, sillä neljästä takin taskusta löytyy suuremmalla todennäköisyydellä esimerkiksi sulanutta suklaata kuin kahdesta takin taskusta. Myös pelastusjoukot - jos tilanne yltyy niin hurjaksi - ovat tuplasti suuremmat kuin yksin pelatessa.

On aivan normaalia, että peli kestää useita tunteja. Jos kuitenkin huomaat hokeneesi jo useita päiviä itsellesi: "Tää on varmaan se polku..." eikä polku sittenkään ole se, suosittelen apujoukkojen hälyyttämistä.

Eikä sitten muuta kuin pelailemisiin!