Huoh. Oltiin tiistaina K:n kanssa ihanalla remmikävelyllä. Pahasta aavistamattomana iloitsin lähes keväiseltä tuntuvasta auringonpaisteesta, enkä ollut yhtään varautunut tulevaan koitokseen koiran omistajana. Tietysti, jos olisin ollut yhtään tarkkaavaisempi, olisin ymmärtänyt suhtautua tähänkin asiaan hieman avarakatseisemmin, enkä olisi ahdistunut asiasta niin kovasti. Ja tottakai olisi pitänyt tajuta, että ennemmin tai myöhemmin päivä olisi osunut kohdalle kuitenkin - jos ei tiistaina niin jonain toisena päivänä lähitulevaisuudessa. Kyllähän tästä on muiden koiran omistajien kanssa juteltu, että sikäli minun ei olisi pitänyt yllättyä. Ja Kaapon kaksivuotissynttäreidenkin olen rekisteröinyt olevan ihan nurkan takana, joten ajankohtakin on ihan ymmärrettävä tälle asialle.

Ai mistäkö puhun?

No, siitä tuomion päivästä, kun pitkän, ihanan talven jälkeen kävelytiet ovat  yhtäkkisesti eräänä päivänä auringonpaisteen innostamina sulaneet niin, että koiran maha ja tassut keräävät järjettömät määrät kuraa ja hiekkaa. Ja se järjetön määrä kuraa ja hiekkaa kulkeutuu kotiin. Ja vaikka osa tästä kurasta ja hiekasta toki pyyhitään kotiin saapuessamme, niin kyllähän te kaikki tiedätte, että aina sitä vaan löytyy lojumasta pitkin poikin lattiaa. Huoh. Sulaneet kävelytiet tuovat mukanaan erään toisenkin ongelman, josta en kertakaikkisesti jaksa nyt avautua, mutta josta varmasti kuulette jatkossa hyvin ja hartaasti.

Olette varmasti lukeneet hehkutuksiani koiraystävällisestä taloyhtiöstämme ja siitä, kuinka meidänkin rappumme kahdeksassa asunnossa asuu yhteensä neljä koiraa. Hm. No, ei asu enää. 50% kato on kohdannut rappuamme - ensin alakerran salukeista toinen jouduttiin lopettamaan ja sitten myös alakerrassa asustava terrieri-Simo (Kaapon arkkivihollinen) muutti maalle. Siis ihan oikeasti maalle. Ei sinne "maalle" minne monien pienten lasten lemmikit muuttavat, kun äidit ja isät kyllästyvät hoitamaan niitä. Jäljellä ovat siis enää Kaapo ja lähes Kaapon ikäinen alakerran saluki-narttu.

Mutta! Jotta taloyhtiön koirakanta pysyisi stabiilina, on viereiseen taloon muttanut saksanpaimenkoiran pentu. Koiran nimi on ehkä Nella. Todennäköisempää on, että pennun nimi on "Neeellaanellaneeelllaaaanellanellaneeellaa", mutta en ole ihan varma. Hahha. Koira on nyt iältään ehkä luovutusikä + yksi kuukausi, enkä pidä siitä yhtään. Tai no, tavallaan ehkä pitäisin, mutta omistajat ovat tyhmiä. Pikku-Nella kiskoo valjaissaan pitkin parkkipaikkaa ja omistajaparat kulkevat Nellan perässä minne pieni saksalainen ikinä päättääkään haluta. Vaihtoehtoisesti omistajat toljottavat varttitunnin paikoillaan, jos Nella on päättänyt ettei sitä huvita liikkua. Omistajat myös luottavat siihen, että koska "NellaNELLAneeellaanella" on niin iik-ihana-söpö-pikku-suloposki, heidän ei tarvitse esimerkiksi taloyhtiön kanssa-asukeiltaa kysyä, onko ok, jos Nella vähän hyppii ja pomppii ja sotkeentuu fleksinsä kanssa ympärillesi. Tai onko ok, jos Nella tulee riehumaan sun koiran ympärille siinä vaiheessa, kun sulla on kolme kauppakassia ja 15 kilon koiranruokasäkki kainalossasi.

Odotan äärimmäisellä mielenkiinnolla sitä, kun Nella kasvaa +30 kiloa, jotta miten kauniisti omistajat raahautuvat mahallaan ennen-niin-pienen-Nellan perässä pitkin keravalaista maalaismaisemaa.

Ai mikä kontakti? Voiko sen syöttää saksanpaimenkoiralle?