Varoitus! Seuraava teksti sisältää synkän mielen tuottamia, täysin fiktiivisiä tapahtumakuvauksia, jotka eivät välttämättä sovi perheen herkkänahkaisimmille lukijoille. Älkääkä kertoko niistä ainakaan koirillenne!

Pikku-K on vajonnut syysmasennuksen synkkään alhoon. Edelleen siis naiset pyörivät miehen mielessä, mutta millään en viitsisi käydä jatkuvalla syötöllä niitä hormonipiikkejä hakemassa, kuten jo edellisessä tekstissä teille kerroinkin. Tämän lisäksi päivittäisiä toimintoja haittaava kiusallinen vaiva on haava tassussa. Pitäisi pystyä ulkoiluttamaan koiraa vain pehmeällä alustalla kuten metsässä, mutta ihan aina ja joka kerta ei pusikkoon asti ole mahdollista tallustaa. Yritän hysteerisellä tahdilla putsata haavaa ja suorastaan uittaa sitä ratamouutteessa, ja pieniä merkkejä paremmasta on jo näkyvillä. Mutta historia on opettanut, ettei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa, joten emme iloitse ihan vielä yhtään mistään.

Sitä paitsi - voin kertoa, ettei mukavat metsälenkit välttämättä aina osottaudu niin mukaviksi kuin ensimietinnältä voisi arvata. Eilen olimme Hanan ja Ullan koirien kanssa menossa metsään, mutta onnistuimme Hanan kanssa hukkaamaan yhden koiran ennen metsään pääsyä, joten "mukava metsälenkki" vaihtui paniikinomaiseen huhuiluun pitkin Järvenpään Hirvikatua. Huh. Leila - kevyet 13 vee - teki katoamistempun, josta moni taikuriksi itseään tituleeraava olisi kateellinen. Loppujen lopuksi kadonnut karkulainen löytyi, ja kyseessä taisikin olla hieman erilaiset käsitykset meidän ja koiran välillä siitä, mitä reittiä minnekin mennään.

Ai niin! Minunhan piti ihan ensimmäiseksi kertoa teille, että olen ottanut kakkosduunikseni unitulkitsijan vaativan pestin. Tähän minut kirvoitti uni, jonka eräänä yönä näin. Aluksi en muistanut koko unta, joka kuitenkin palautui mieleeni työystävän kerrottua tarinan siitä, kuinka oli edellisenä päivänä mummolassa vieraillessaan nähnyt viereisen kerrostalon parvekkeelta hypänneen narkkarin lojuvan tuusannuuskana pitkin asfalttia (hyvää matkaa itä-Helsinkiin!). Näkemäni uni liittyi tähän tarinaan hyvinkin läheisesti, sillä oma uneni oli ollut tuokiokuvaus hetkestä, jona seisoin äitini kanssa kerrostalon kuudennessa kerroksessa sijaitsevalla parvekkeella Kaapon hengatessa myös kanssamme. Jotenkin - en tarkemmin tiedä miten - yhtäkkiä tilanne oli se, että Kaapo tippui parvekkeelta maahan, sillä en saanut sitä kiskottua parvekkeen turvalliselle puolelle, vaan koira lipsui käsieni välistä suoraan ilmalentoon.

Olen nähnyt täsmälleen samanlaista Kaapo-tippuu-parvekkeelta-unta kerran aikaisemminkin. Tästä pääsemme unitulkitsijan toimenkuvan toteuttamiseen - ensimmäisen kerran karmea painajainen ilmestyi alitajunnastani kun vietin juuri kotiin saapuneen labradorinpennun kanssa ensimmäistä yhteistä yötä silloisen asuntomme lattialla. Silloin tulkinta oli selkeä - tuoreena koiran omistajana minua huolestutti, osaanko varmasti pitää huolta pienestä (7kg!!) koiranpennusta. Tällä toisella kerralla painajaisen kirvoitti huoli kipeästä koirasta, jolla on tassu- ja hormonivaivaa enemmän kuin yhdelle koiralle kerrallaan soisi, enkä tiedä, olenko varmasti tehnyt kaikkeni, jotta koiralla olisi parempi olo. 

MUTTA! On minulla iloinen loppukevennyskin tähän: tänään treenasimme Kaapon kanssa damilla ja arvatkaa palauttiko se?!

VÄÄRIN!

PALAUTTI!

Anteeksi yliannostus isoja kirjaimia, mutta olen vaan niin innoissani aiheesta. Mehän olemme aiemmin lähinnä keskittyneet tokoiluun, joten nämä hieman enemmän rodunomaiset lajit eivät ole saaneet suurtakaan sijaa elämästämme. Kerran kokeilimme Ullan kanssa kevyttä treeniä ja Kaapo palautti vahingossa - sen jälkeen se on pitänyt huolta ettei moista vahinkoa ole toiste päässyt tapahtumaan. Nyt olen kokeillut kikkoja kolmosesta kutoseen ja viimein näyttää siltä, että koira hieman ymmärtää, mitä haluan sen tekevän.

Tein tänään siis muutaman harjoituksen niin, että jätin Kaapon paikka-käskyllä istumaan, vein damin kymmen-viidentoistametrin päähän, palasin koiran luokse ja annoin hae-käskyn. Ja koirahan haki! Muutaman onnistumisen jälkeen päätin jatkaa lenkkiämme. Onnittelin itseäni, jotta olinpas taitava kun ymmärsin sen kaikkein vaikeimman - lopettaa ajoissa! 

No, en sitten malttanutkaan... Hahha.

Tein vielä niin, että jätin Kaapon jälleen paikka-käskyllä, kävelin kuusen taakse, piilotin damin sinne ja palattuani koiran luokse lähetin sen matkaan etsi-käskyllä. Ja koirahan etsi! Ja palautti!

Aika monta litraa oli keltaista nestettä päässäni ihan vain omistajan ylpeydestä!